Juhannuspäivän aamuna 2024 hieman myöhään aamupalalle raahautuneesta seurueestamme puuttui yksi henkilö.
Arvelin, että teini on nukkumassa – olihan myös kolmesta perheestä koostuneen seurueemme nuoriso saunonut ja valvonut pitkään juhannusyönä.
Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin, kun nuori mies nukkuu, ajattelin.
Ehei. Tuolloin 15-vuotias Oliver Suvanto oli lenkillä.
Ei häntä kukaan lenkille ollut patistanut. Nuori miehenalku oli ymmärtänyt itse, että siitä voisi olla hänelle hyötyä.
Juhannusaattoiltana Oliver oli pelaillut tuolloin vähän alle 2-vuotiaan kuopuksemme kanssa mökin pihalla. Sanoin, että sitten kun meidän poika menee NHL:ään, Oliverkin voi sanoa pelanneensa joskus kovien pelimiesten kanssa.
Se oli vitsi.
– – –
Korostettakoon tässä kohdassa, että Oliver Suvanto on veljeni vaimon sukulaisia. En siis kirjoita sukulaisestani. Ja vaikka kirjoitan silloin tällöin sukujen yhteisissä juhlissa tapaamastani perhetuttavasta, en kirjoita varsinaisesti Oliver Suvannosta vaan oliversuvannoista.
Vuosi, kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa tuon juhannusaamun jälkeen Oliver Suvanto, 17, pelasi ensimmäisen liigaottelunsa. Tarina ei olisi voinut olla juuri kauniimpi.
Suvanto teki rookiekierroksensa ja liigadebyyttinsä keskiviikkona Rauman Äijänsuolla, jossa hänen isänsä Harri Suvanto viiletti 1980–1990-luvuilla yhdeksällä kaudella. Isä oli tietysti katsomossa.
Eikä nuori Suvanto vain osallistunut peliin – hän otti Äijänsuon haltuun. Suvanto teki ottelun avausmaalin ja syötti yhden osuman Tapparan 4–1-voitossa. Hän seurasi kirjaimellisesti isänsä jalanjälkiä. Myös Harri-isä teki maalin ensimmäisessä liigaottelussaan samassa hallissa. Vuosi oli 1988.
Se fiilistelyistä.
Nuori Oliver Suvanto opettaa meille kolme asiaa, jotka jokaisen nuoren urheilijan sekä ennen kaikkea yli-innokkaan lätkäfaijan ja -mutsin pitää tietää.
1) Huiput tehdään omalla ajalla
Minkään joukkueen mikään määrä yhteisharjoituksia missään lajissa ei riitä siihen, että nuoresta tulisi lajinsa todellinen huippu. Valitettavan monessa lajissa ja joukkueessa kyllä ajatellaan, että näin voisi tapahtua. Siksi monessa seurassa järjestetään jo aivan liian varhain aivan liian paljon ohjattuja yhteisharjoituksia.
Luullaan, että juuri meidän seuramme asiantuntevassa valmennuksessa (jotkut juniorivalmentajat jopa luulevat, että juuri minun valmennuksessani) lapsista ja nuorista kehittyy huippuja.
Ei se niin mene. Päinvastoin, suurimmassa osassa lajeista ja seuroista kannattaisi vähentää ohjattujen joukkueharjoitusten määrää ja näin sallia lapsille enemmän aikaa omatoimiseen liikkumiseen ja kenties juuri kyseisen lajin harjoitteluun.
Ne, jotka ovat oma-aloitteisesti innokkaita harrastamaan ja liikkumaan (jota joku virheellisesti harjoitteluksi kutsuu), ovat lopulta ne, jotka nousevat huipulle. Yhteistreenien määrästä riippumatta.
Oliver Suvanto oli jo 15-vuotiaana ymmärtänyt sen, minkä maailman paras jenkkifutaaja Tom Brady on määritellyt suurimmaksi ”lahjakkuudekseen”: se oli halu harjoitella. Brady on sanonut, että hänet erotti muista se, että hän lähti harjoittelemaan joka aamu kello 6. Aika moni muu nukkui.
Niin kuin nukkui aika moni muu 15-vuotias juhannusaamuna.
2) Pelaamisen taito ratkaisee
Huippupelaajien lapsilla on kaksi ”etua” verrattuna niihin lapsiin, joiden vanhemmat eivät ole olleet huippupelaajia tai -urheilijoita. Nämä kaksi eivät ole x- ja y-kromosomi. Tietysti geeneilläkin on vaikutusta, mutta ne eivät tee kenestäkään huippua.
Ensimmäinen etu on se, että kotona on todennäköisesti katsottu paljon peliä ja puhuttu paljon pelistä. Huippupelaajien jälkikasvu erottuu kaukaloissa tai muilla kentillä usein nimenomaan sillä, että he osaavat pelata peliä. Nämä ovat harvoin kikkamestareita tai virtuooseja jollakin tietyllä lajin osa-alueella.
Peliä oppii parhaiten pelaamalla, toiseksi parhaiten katsomalla. Ja kun on katsonut paljon, on saattanut oivaltaa, miten peliä kannattaa pelata. Ja sitten osaa pelata paremmin. Näin toimii positiivinen oravanpyörä.
Todennäköisesti kotoa on myös tullut joitakin oikeasti asiantuntevia vinkkejä siitä, mitä missäkin tilanteessa ehkä kannattaa tehdä.
Oliver Suvantokaan ei erottunut Äijänsuon illassa millään jalkakikalla tai kärkikynällä, vaan sillä, että hän pelasi miesten peliä niin kuin miesten peliä pitää pelata.
Se ei ole mikään ihme siksikään, että jo 190-senttiseksi venähtänyt ja 95-kiloinen Suvanto on harvinaisen raamikas ja atleettinen nuorukainen ikäisekseen.
Suomalaiseen joukkueurheiluun, erityisesti jääkiekkoon ja jalkapalloon, on viime vuosina tai vuosikymmeninä pesiytynyt valheellinen käsitys yksilötaidon autuudesta. Isät ja äidit käyttävät valtavia rahasummia ostaakseen pilteilleen yksilövalmennusta; siis taito-, luistelu-, mailankäsittely- tai high performance -tunteja. Luullaan, että näiden valmennusten avulla meidän Ville-Petteri menee heittämällä NHL:ään tai Kukka-Maaria nauraen Valioliigaan.
Samalla tärkeimmän asian – pelitaitojen – opettaminen on unohtunut. Pelitaito tarkoittaa ihan muita asioita kuin kikkoja tai optimaalista teränkäyttöä. Se tarkoittaa sijoittumista, tyhjien tilojen etsimistä ja niiden täyttämistä, oman kropan käyttöä pelivälineen suojaamiseen, oikeaa peliasentoa suhteessa vastustajaan ja peliin (erityisesti puolustettaessa), prässäämistä, vastustajan mailan tai jalan pelaamista ahtaalle, ja niin edelleen.
Suomesta tulee nykyään valtava määrä nuoria kikkakoneita, jotka eivät osaa pelata peliä. Nämä pimputtelijat eivät koskaan pääse pelaamaan kovimpia pelejä.
3) Nuoren pitää saada tehdä oma uransa
Tärkein etu, jonka huippu-urheilijoiden perheessä kasvavat lapset saavat mahdolliselle urheilu-uralleen on se, että heidän vanhempansa (ainakin toinen) tietävät, mitä huipulle pääsy vaatii.
Näissä perheissä ei haihatella eikä kuvitella. Näissä perheissä tiedetään.
Näissä perheissä tiedetään, miten raaka on se tie, joka huippu-urheilijaksi vie. Siksi näissä perheissä harvoin tuputetaan omaa entistä lajia tai urheilua ylipäätään. Päinvastoin. Usein niissä ennemminkin toivotaan, etteivät lapset valitsisi samaa tietä.
Jos lapsi kuitenkin päättää valita isänsä tai äitinsä polun, näissä perheissä tuetaan ja kannustetaan – varmasti ohjataankin.
Näissä perheissä ei myöskään räyhätä valmentajille eikä vaadita meidän pikku kullannupulle enemmän peliaikaa.
Näissä perheissä tiedetään, että (huippu-)urheilussa saa aina tasan sen, mitä ansaitsee.
Vai oletteko joskus nähneet, että klassinen hullu lätkä- tai futisisä tai -äiti olisi entinen huippupelaaja?
Ja oletteko nähneet, että monen ”hullun”, valmentajia ja lapsiaan piinaavan isän tai äidin lapsesta olisi tullut huippu? Niiden, jotka juhannuksena (vakavissaan) höpisevät oman poikansa NHL-urasta?
Niinpä.
Teksti: Harri Pirinen
