KUOPIO. Tuomas Kiiskinen sai lopettaa 20-vuotisen ammattilaisuransa jääkiekkoilijana viime keväänä tavalla, josta jokainen pikkupoika pihapeleissä unelmoi.
Kiiskinen nosti uransa viimeisen ottelun, jatkoajalla päättyneen finaalin, jälkeen Kanada-maljan kasvattajaseuransa KalPan kapteenina.
Suomen mestaruus oli sekä KalPalle että Kiiskiselle ensimmäinen.
Moni huomasi, että ”Pojan” nostaminen teki Kiiskiselle kipeää. Hän pelasi finaalit monista vaivoista ja kovista kivuista kärsien.
Kun mestaruusjuhlat olivat edenneet Lappeenrannan Kisapuiston jäältä KalPan pukukoppiin, Kiiskinen käveli vähän aikaa menoa ihmeteltyään syrjemmälle.
Sitten KalPan pitkäaikainen huoltaja ja Kiiskisen ystävä Iiro Hiltunen auttoi Kiiskiseltä polvisuojat ja luistimet pois jaloista – viimeisen kerran.
Niin paljon Kiiskiseen sattui, ettei hän saanut itse varusteita pois päältään.
Selkä, olkapää, nilkka…
Nyt Kiiskinen kertoo Siniviivalle, miten huonossa kunnossa hänen kroppansa oikein oli. Kuopiossa puhutaan, että Kiiskinen vietti erätauot hierontapöydällä ja kulki joihinkin otteluihin henkilöautokyydillä, koska ei pystynyt istumaan linja-autossa.
Kiiskinen väistää nämä kuulopuheet leveän hymyn kera.
– Välillä oli vähän vaikeaa, hän hymähtää.
– Selässä oli muutamakin välilevynpullistuma. Ne olivat vanhoja juttuja, mutta rupesivat vaivaamaan uudestaan ennen pleijareita. Olkapää leikattiin lokakuussa ja se meni uudestaan pleijarien aikana. Ja nilkasta oli mennyt paikkoja. Sitä puuduteltiin aina peleihin – siis silloin kun pystyin pelaamaan. Mutta olkapää ja nilkka olivat pieniä vaivoja. Selkä rajoitti vähän enemmän, Kiiskinen kertoo.
Kiiskinen sanoi heti ratkaisufinaalin jälkeen Kisapuiston jäällä, että mistään tuskin löytyy sellaisia varaosia, joilla hänen kroppansa vielä saataisiin pelikuntoon.
– Uusia varaosia ei ole tarvittu. Mutta ei kroppa helpolla parantunut. Pari kolme kuukautta meni niin, etten pystynyt ottamaan pidempää kävelyaskelta. Mutta sen jälkeen, kun jalka alkoi kantaa, olen pystynyt liikkumaan aika normaalisti.
– Olkapääkin on saatu puolessa vuodessa sellaiseen kuntoon, ettei sitä ehkä tarvitse enää leikata. Välillä se vähän vihoittelee, mutta viimeisen kuukauden sekin on ollut ihan hyvä.
Syvä kiitollisuus
Vaikka kroppa muistuttelee pitkästä urasta, Kiiskinen katselee uraansa taaksepäin syvästi kiitollisena.
– Muut vammat ovat jo aika hyvin parantuneet, joten en voi valittaa. Kun saan aloittaa niin sanotun uuden elämän tällaisessa kunnossa, ihan tyytyväinen voi olla. Se, että välillä vähän koskee, on varmasti kaikille minun ikäisille jo ihan normaalia, on pelannut tai ei, 39-vuotias Kiiskinen miettii.
Viime kevään jälkeen ammattimainen treenaaminen on vaihtunut hyöty- ja harrastusliikuntaan.
– Liikunta ja urheilu kuuluvat hyvin vahvasti päiviin. Joka aamu lähden liikkumaan: salia, padelia tai lenkkiä. Arki ei ole ihan hirveästi muuttunut. Nyt vaan ei tarvitse syödä ihan yhtä paljon kuin peliuran aikana, hän naurahtaa.
Kiiskinen on itsekin sitä mieltä, että hänen uransa loppui täydellisesti.
– Jäi niin paljon hienoja muistoja koko uralta. Kun tuo loppu vielä meni noin, että sai sen kruunun, mitä oli koko uran hakenut, todellakin kaikki oli kaikkien vaivojen arvoista. Eniten arvostan pelikavereita ja kaikkia, keiden kanssa sain tehdä hommia ja olla samassa joukkueessa.
– Kun ura loppui siihen, ei se olisi voinut parempaan paikkaan loppua. Eikä lopettamispäätös ole sen jälkeen kertaakaan kaduttanut. Se oli juuri oikea hetki lopettaa. Hienoa, että se mestaruus tuli, niin ei jäänyt itsellekään enää palavaa halua jatkaa.
Haastattelu: Harri Pirinen
