Mahtaa olla todella mieltä ylentävää olla suomalainen naisurheilija.
Jääkiekon maajoukkuepelaaja esimerkiksi.
Uhraat ison osan nuoruudestasi ja 10–20 vuotta aikuisiästäsi, jätät opiskelut tauolle, teet vuosikaudet lyhennettyä työviikkoa, elät köyhyysrajalla, vanhempiesi tai puolisosi elätettävänä, unohdat kaiken mitä pidetään normaalina elämänä ja lykkäät haaveesi perheen perustamisesta hamaan tulevaisuuteen voidaksesi tavoitella lapsuudessasi syttynyttä unelmaa saada edustaa rakasta synnyinmaatasi arvokilpailuissa.
Voidaksesi tuoda menestyksennälkäiselle kansalle kultaa ja kunniaa – tai ainakin pronssia.
Saavutat unelmasi vain huomataksesi, että pari päivää ennen olympialaisten alkua riudut noroviruksen kourissa ja istut vuorokauden tauotta kolkon olympiakylän kylmällä vessanpöntöllä. Kun olet päässyt jotenkuten jaloillesi, valmentajasi kertoo medialle, että olet tullut kisoihin kuvaamaan kaverikuvia, syömään päärynöitä ja siinä sivussa vähän urheilemaan.
Kaikesta säädöstä ja vähättelystä huolimatta pääset yhden onnistuneen laukauksen päähän tavoitteestasi, mitalipeleistä.
Pelien päätyttyä avaat puhelimesi ja luet, kuinka kaikki mediat ja puoli Suomea haukkuvat sinut paskaksi vätykseksi, joka elää veronmaksajien rahoilla jetset-elämää bisnesluokan lentoineen ja loistohotelleineen, etkä viitsi edes sitä yhtä maalia tehdä, jotta minä, Pera, saisin sohvallani avata seuraavankin oluen mitalijuhliasi seuratessani ja röyhtäistä kuuluvasti todettuani, että tuolla pitkätukkaisella pakilla on hyvä perse.
Luet myös valmentajasi sanoneen, ettet osannut tehdä maaleja, koska et ole harjoitellut laukomista tarpeeksi vapaa-ajallasi.
Pala kurkussa luet vielä yhden jutun. Siinä Jääkiekkoliiton puheenjohtaja sanoo, että olet aiheuttanut koko lajiväelle ja puolelle Suomea suuren pettymyksen, kun et tuonut meille mitalia.
Kyyneleet silmissä suljet puhelimesi ja huokaat puoliääneen:
– Tätäkö minä halusin?
***
Edelläoleva on tietysti silkkaa fiktiota, mielikuvituksen tuotetta.
Mutta se voisi olla totta.
Ystäväni kirjoitti yli kahdeksan vuotta sitten arjestaan salibandyn liigapelaajana artikkelin otsikolla Naisurheilijan työmaa. Tämä mainio teksti palasi taas mieleeni seurattuani Naisleijonien taivalta Milano Cortinan olympialaisissa ja käytyäni asiantuntijoiden kanssa muutamia keskusteluja Suomen naisjääkiekkoilun tilasta ja siihen johtaneista syistä.
Kerrataan lyhyesti: Naisleijonat jäi olympialaisissa välierien eli neljän parhaan joukkueen ulkopuolelle hävittyään puolivälierässä Sveitsille 0–1.
Tammikuussa Tyttöleijonat eli alle 18-vuotiaiden maajoukkue putosi MM-kilpailujen B-sarjaan hävittyään ratkaisuottelussa Unkarille.
Jos asiaa tarkastellaan vain maajoukkueiden tulosten näkökulmasta, Suomen nais- ja tyttökiekkoilun tilanne on surkea.
Ja se on kaikkien muiden kuin kyseisissä joukkueissa pelaavien pelaajien vika.
Kaikki ongelmat ovat aina johtamisongelmia. Toisin sanoen kaikki ongelmat johtuvat huonosta johtamisesta.
Suomen jääkiekkoilun johtaminen ei ole sitten 1970-luvun ollut yhtä surkealla tolalla. Vuodesta 1975 alkaen Kalervo Kummola vaikutti Suomen Jääkiekkoliitossa. Sen jälkeen, kun Kummola luopui puheenjohtajan nuijasta vuonna 2016, Suomen jääkiekkoa ei ole johtanut kukaan.
Johtajien tärkein, tai oikeastaan ainoa, tehtävä on pitää huoli siitä, että asiat luistavat organisaation kaikilla tasoilla, olosuhteet työn tekemiseen ovat kunnossa ja suorittava porras tuntee olonsa arvostetuksi.
Vain silloin voi vaatia ja syntyä tulosta.
Suomen jääkiekkoilussa, varsinkaan nais- ja tyttöpuolella, näin ei ole.
Esimerkiksi Naisleijonien olympiajoukkueesta moni paitsi uhraa valtavasti aikaansa ja energiaansa jääkiekon pelaamiseen, myös maksaa siitä, että saa pelata Suomen pääsarjassa, Aurora-liigassa.
Niin: maksaa.
Se on osittain sekä syy että seuraus sille, että Aurora-liiga on kansainvälisessä vertailussa B-luokan sarja. Kaikki parhaat naispelaajat, joilla suinkin on mahdollisuus, lähtevät pelaamaan Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin tai Sveitsiin. Aivan kuten miehetkin.
Arvostettu The Hockey News -julkaisu huomautti maanantaina, että naisten olympiaturnauksen välierämaita – Kanada, Yhdysvallat, Sveitsi ja Ruotsi – yhdistää se, että näissä maissa on laadukas pääsarja.
***
Suomen naiskiekosta puhuttaessa keskustelu kääntyy aina nopeasti rahaan. Yksi toteaa, että jokainen saa mitä ansaitsee: hankkisitte enemmän yhteistyökumppaneita ja myisitte enemmän pääsylippuja, niin ei tarvitsisi valittaa. Yleinen kiinnostus määrittää markkina-arvosi.
Toinen on joka vuosi yhtä järkyttynyt siitä, että niille saamattomille vätyksille jaetaan urheilija-apurahoja.
Kolmas muistuttaa taas niistä veronmaksajien rahoista – ja sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Urheilja-apurahat tulevat veikkausvoittovaroista, eli esimerkiksi jokaisesta Lottoon hävitystä eurosta. Sikäli kyllä ehkä sinunkin rahoistasi.
Mutta se ei ole oleellista. Oleellista on se, että Suomessa kukaan, sen enempää Pera kuin jääkiekkojohtajatkaan, eivät tiedä, mitä naiset oikeasti kaipaavat.
He eivät kaipaa miljoonia, eivät edes satojatuhansia euroja. He kaipaavat sen verran tukea, että pystyisivät harjoittelememaan ja panostamaan lajiin niin, että siitä ei tarvitsisi maksaa, eikä muun elämän tarvitsisi olla silkkaa kituuttamista urheilun takia.
Puhutut ja kiistellyt apurahatkin ovat vain Ryhmä Hau -laastari avohaavan päällä. Tärkeintä olisi, että rakenteet olisivat sellaisessa kunnossa, että yhä useampi tyttö päätyisi jääkiekkoharrastukseen ja pysyisi lajin parissa.
Nyt suunta on huolestuttava. Vuodesta 2023 vuoteen 2025 alle 10-vuotiaiden tyttöjen lisenssimäärä putosi lähes 10 prosenttia, noin 2500:sta noin 2300:aan. U17- ja U18-ikäluokissa lisenssipelaajia on yhteensä vain noin 270 – samanikäisiä poikapelaajia on yli 3000.
Näistä noin 270:stä tytöstä valitaan ikäluokan maajoukkue. Noin joka kymmenes pelaaja siis pääsee Tyttöleijoniin. Suhde on täysin vääristynyt.
Kokonaisuuden kuntoon saamiseksi tarvittaisiin vähän tukea ja ennen kaikkea arvostusta laji- ja urheiluyhteisöltä.
Niin kauan kuin useimmissa Liiga-seuroissakin naisten jääkiekko nähdään pelkkänä riippakivenä ja kulueränä, paljon parempaa ei ole odotettavissa.
Miesten liigajoukkueiden kokonaisbudjetit ovat pyöreästi 7–15 miljoonan euron välissä. Pelaajabudjetit ovat noin puolestatoista reiluun kolmeen miljoonaan euroon.
Naisten Aurora-liigan joukkueet vievät kauden läpi noin 100.000 eurolla. Se on yhden kolmosketjun liigapelaajan kausipalkka.
Esimerkiksi Helsingin IFK:n naisten joukkueen kausibudjetti on 84.000 euroa. Tästä puolet tulee seuralta, puolet pelaajilta. Helsingin Sanomien mukaan jokainen pelaaja maksaa kaudesta 1500 euroa.
Jos edes seurat todella välittäisivät naiskiekosta, ne voisivat helposti parantaa naisjoukkueiden toimintaedellytyksiä. Se olisi koko jääkiekon etu.
Hyvä esimerkki löytyy taas läheltä. Ruotsi putosi naisten MM-kisojen B-sarjaan vuonna 2016. Sen jälkeen seuroissa on alettu tukea naisten joukkueita enemmän. Nyt Ruotsi pelaa olympiamitaleista.
***
Kenties rahaakin suurempi asia naisille on silti arvostus: tunne siitä, että heidät hyväksyttäisiin ja he tuntisivat kuuluvansa jääkiekkoperheeseen.
Se, että Jääkiekkoliiton pomomiehet patsastelevat Leijonien ja Nuorten Leijonien MM-kisoissa, mutteivät näytä nokkaansa Nais- tai Tyttöleijonien turnauksissa, on vahva signaali. Se kertoo siitä, että toista sukupuolta ei arvosteta eikä hyväksytä osaksi yhteisöä samalla lailla kuin toista.
Valitettavasti myös Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Heikki Hietanen avasi taas käynnissä olevien olympialaisten aikana suunsa. Tämä sanoi mediassa, että Naisleijonien jääminen ilman mitalia oli suuri pettymys.
Siis sama Hietanen, joka on kaksien edellisten miesten MM-kisojen jälkeen sanonut kisojen menneen Suomelta hyvin.
Vuoden 2024 kahdeksas sija oli Leijonien huonoin noin 50 vuoteen. Viime vuonna Leijonat petrasi ja oli seitsemäs.
Naisten uhraukset isänmaan hyväksi eivät ole lajijohdon silmissä yhtä arvokkaita kuin miesten, vaikka ne ovat itse asiassa paljon suurempia.
Moni kavahtaa koko uhraus-sanaa, mutta siitä on monen kohdalla kyse.
Liian harva ymmärtää, että jokainen arvokisamitalin eteen ilman korvausta käytetty tunti on jostakin muusta pois: opiskelusta, työurasta, palkasta, eläkkeestä, perheeltä…
Moni naisurheilija haluaisi lapsia, mutta joutuu lykkäämään niiden hankkimista, kun toisessa vaakakupissa painaa menestys urheilussa – se, että saa yrittää tuoda Suomelle mitaleita. Valitettavasti joskus käy niinkin, että kun urheilu-ura on ohi, on jo liian myöhäistä.
Se on kova hinta intohimosta, oman unelman tavoittelusta ja pyrkimyksestä täyttää Suomen kansan vaatimukset.
Ja kun kaiken tämän jälkeen saa lukea mediasta toimittajien kritiikkiä ja somen palstoilta perojen suoranaista vittuilua, ei ihme, että naiskiekkoilijat kysyvät itseltään: Tätäkö minä halusin?
Paljon kiteytyy erään moninkertaisen olympiakävijän kommenttiin.
– Naiskiekon yleinen maine on nykyään ihan paska, ja kaikki tajuavat, ettei tyttöjä ja naisia arvosteta yhtään. En itsekään tällä hetkellä laittaisi tytärtäni jääkiekkoon.
Näin surullinen tilanne on.
Ei kai tässä auta kuin odotella jaksoa Ryhmä Hau pelastaa Suomen naisjääkiekkoilun.
Harri Pirinen
